To scrape the frosted windshield...

 "...Like we're barely scraping by." (Twenty One Pilots - Midwest Indigo)

Tän viikon alussa mulla oli odotettu lääkärikäynti liittyen yhteen jos toiseen juttuun. Mun edellinen lääkäri tolla terveysasemalla oli niin huippu, että tällä uudella oli isot saappaat täytettävänä, mut tää uusiki oli tosi mukava ja mulle tuli tosi kuunneltu olo. Tää osittain liitty mun koulunkäyntiin ja siihen, miten raskasta se tällä hetkellä on. Kaikki on vaan niin vaikeeta, ja mulla on just nyt olo, etten yletä ihmisten odotuksiin musta ja et oisin jotenki heikko ja huonompi ku muut. Vihaan ajatustakin, et oon pettymys niille ihmisille, joiden mielipiteellä on mulle oikeasti väliä. Yksi näistä ihmisistä on mun tutkintovastaava, ja se kummittelee mun mielessä niin paljon.

Mut oon kuitenki sille ollu alusta asti avoin mun kuulumisista ja fiiliksistä, ja ku koen etten oo saanu tarpeeks tukea koululta (tai edes YTHS:ltä), oon joutunu kääntyy terveydenhuollon puoleen. Ja mulla oli julkisen puolen lääkäreiden ansiosta viime kesänä ja nyt tälläkin viikolla tosi kohdattu olo. Osa musta ajattelee, et miten voisin olla pettymys jos oon jo pitkään käyny koulua hätävilkut päällä, ja et oon oikeutettu saamaan apua ja tukea. Mut muiden odotukset on korkealla ja tässä tutkinnossa on koko mun tulevaisuus pelissä. Raskasta!!

Nytki loppuviikosta on ollu ihan mahdoton keskittyä opiskeluun, kun ahdistaa niin paljon ja suorituspaineet on ihan valtavat. Olin yhteyksissä perjantaina vielä yhteen tahoon koululta, mut en jotenki pidätä hengitystä sen suhteen että se vois mitään ihmeitä mun eteen tehdä. Tuntuu, et oon jo ihan menetetty tapaus. Tuntuu, et en enää vaa pärjää. Tuntuu, et oon jotenki heikompi ja huonompi ku muut, ku tää on itelle näin vaikeeta. Mut mua vaan turhauttaa niin paljon se, etten oo saanu tarpeeks apua. En pärjää tän asian kanssa yksin.

Tällanen vuodatuspostaus tänään. Ensi viikolla taas uudet haasteet ja uudet väännöt ja uudet epätoivoset avunpyynnöt. Jippii.